Väsymys ja masennus uhkaavat. Koko tämän ajan, jonka olen nyt tehnyt töitä nykymuodossaan, itsetuntoni heikentyy ja hapertuu päivä päivältä. Työ, jota aiemmin tein innolla, on vähitellen muuttunut painolastiksi. Se tuottaa useammin pettymyksiä ja epäonnistumisen tunteita kuin ilon ja innostumisen aiheita. Olen jutellut muutamien samassa tilanteessa olevien kanssa, ja tulos on sama. Ei pysty tekemään työtään niin kuin toivoisi ja tietää, että toisenlaisissa olosuhteissa pystyisi tekemään hommansa hyvin. Välillä tuntuu, että tämä on vain kaikkien osapuolien haitaksi ja vaivaksi, rääpäisyä sieltä ja täältä. Kun väsymystä kertyy ja epäonnistumisia kasaantuu, ideat katoavat ja muuttuu välinpitämättömäksi. Työnsä tuloksia ei näe ennen kuin pitkän aikavälin päästä, jos silloinkaan. Eikä se tästä kuulemma muutu sen helpommaksi, vaan entistä haastavammaksi, sanoo kokeneempi työkaveri. Siinäpä kannustusta tulevaan!
Kyynistyminen väijyy nurkan takana. Saattaa siellä odotella loppuunpalaminenkin, jollei ole varuillaan. Tosin jo ainakin kahdesti viimeisen puolen vuoden aikana olen ollut huolissani omasta jaksamisestani. Ja olen ollut pettynyt itseeni todella useasti. Kyseenalaistanut taitojani, osaamistani, persoonallisuuttani, vähän kaikkea. Mistähän sitä saisi tukea, ennen kuin alkaa ahdistaa oikein toden teolla? Edes työyhteisöstä ei tunnu olevan apua, koska sitä tapaa niin harvoin ja itse asiassa moni painiskelee samojen ongelmien kanssa. Mitäpä siinä sitten enää omia murheitaan kierrättämään.
Olen aina kuvitellut olevani optimisti, viimeiseen asti. Nyt kuitenkin pöllyttelen pohjamutia ja toiveikkuus tuntuu olevan tiessään. Tekisi melkein mieli tirauttaa pienet itkut, kun alakulo valtaa mielen. Elämä kuitenkin jatkuu, vaikka onkin epämukava olo. Jos aina kaikki sujuisi pelkästään loistavasti, niin kaipa ne kokemukset aika ohuiksi jäisivät. Kai tälläkin taas on tarkoituksensa. Omaa keskeneräisyyttään on niin vaikea hyväksyä. Voivatko muut hyväksyä minut sellaisena, heikkona, epäonnistuvana ihmisenä?
Tiedän, että murheeni ovat pieniä ja melko mitättömiä, mutta nekin pitää käsitellä, jos mielii elämässä eteenpäin.
Kovaa se on kovapalkkaisilla yritysjohtajillakin. Tämänpäiväistä Hesaria lainaten: "He kokevat myös niin, että tämä työ ei välttämättä ole kauhean kivaa. Varsinkin siinä tilanteessa, kun joudutaan irtisanomaan ihmisiä, niin ne ovat vaikeita päätöksiä. He kokivat, että siitä täytyy saada kunnon korvaus, kun he joutuvat ottamaan vastuun näistä päätöksistä." Mitähän se vastuun ottaminen sitten konkreettisesti oikein on?
Jumittaa, kirjoitus seis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti