Kello näyttää yhtätoista yli yhtätoista, mutta on oikeasti tunnin vähemmän. Tämä kellonviisareiden siirtäminen muka talviajasta kesäaikaan on kauheaa pelletouhua. Suomessa menee läpi mikä tahansa, mikä on taloudellisten etujen mukaista tai jonka luullaan olevan sellaista. Heti aamulla herätessä oli epämukava olo. Tämä on jonkinlaista huijausta koko kesäaika. Varmimman vahvistuksen asialle saa kun katsoo ulos ikkunastaan: on hanget korkeat nietokset, kun talvi, talvi on meillä...eilen sitä lunta tuli vielä lisää.
Harmituksen harmitus!
sunnuntai 29. maaliskuuta 2009
Jaapa jaa
Kesäaikaan siirrytään kolmen tunnin ja viiden minuutin kuluttua. Siis vielä on vähän armonaikaa ja hetkiä nauttia vanhasta kunnon talviajasta. Eipä tuo talvi varmaankaan minnekään lähde kellon viisareiden siirtämisestä huolimatta, sillä tänään on tuupannut lisää lunta jatkuvalla syötöllä. Maisema on jälleen aivan luminen. Enpä muista toista talvea vuosikymmeneen, jolloin olisi ollut yhtä luminen ja talvinen maaliskuu kuin tänä vuonna! Ilmastonmuutospuheet taitavat olla pelkkää puppua.
Tänään oli kuoroleiri Nurmijärvellä. On se vaan aika mielenkiintoista, miten ihmiset ovat olioita, jotka saavat iloa esimerkiksi sellaisesta kuin yhdessä laulamisesta. Viime torstain kuoroharkoissa idea iski oikein voimakkaasti läpi tajuntani - olemme täällä kokemassa erilaisia asioita, kuin lapset leikkimässä. Kaikki leikit eivät tietenkään ole kivoja ja hauskoja, niin kuin sodat ja muu toisten ihmisten vahingoittaminen. Paljon on kuitenkin sellaista, mikä tuottaa meille ihmisille silkkaa iloa ja tyydytystä. Runsaasti on myös sellaista, mikä tuottaa vaivaa ja mikä on tehtävä pelkästä velvollisuudentunnosta, mutta onneksi tämä kirjoittaminen ei kuulu niihin asioihin =)!
Minä olen välillä todella naiivi ja suhtaudun elämään kevyesti, mutten jaksa kantaa huolta siitä. Ihan tarpeeksi on myös niitä hetkiä, jolloin joutuu kysymään itseltään, miksi tämäkin on pakko käydä läpi aina vaan uudestaan ja miksei kehity ollenkaan ihmisenä. Iloilla ja suruilla lienee tasapainonsa. Toisinaan juttelee ihmisten kanssa ja toteaa ulkopuolisena tarkkailijana, että joitain elämä kohtelee kovalla kädellä. Ei siihen sitten ole paljon lisättävää. Omat murheet kutistuvat silloin aika nopeasti olemattomiksi. Koskaan ei pidä kadehtia ketään, koska ei voi tietää, mitä tämä toinen käy läpi elämässään.
Siinä kaikki tänä yönä - ehkä lisää myöhemmin tai sitten ei.
Tänään oli kuoroleiri Nurmijärvellä. On se vaan aika mielenkiintoista, miten ihmiset ovat olioita, jotka saavat iloa esimerkiksi sellaisesta kuin yhdessä laulamisesta. Viime torstain kuoroharkoissa idea iski oikein voimakkaasti läpi tajuntani - olemme täällä kokemassa erilaisia asioita, kuin lapset leikkimässä. Kaikki leikit eivät tietenkään ole kivoja ja hauskoja, niin kuin sodat ja muu toisten ihmisten vahingoittaminen. Paljon on kuitenkin sellaista, mikä tuottaa meille ihmisille silkkaa iloa ja tyydytystä. Runsaasti on myös sellaista, mikä tuottaa vaivaa ja mikä on tehtävä pelkästä velvollisuudentunnosta, mutta onneksi tämä kirjoittaminen ei kuulu niihin asioihin =)!
Minä olen välillä todella naiivi ja suhtaudun elämään kevyesti, mutten jaksa kantaa huolta siitä. Ihan tarpeeksi on myös niitä hetkiä, jolloin joutuu kysymään itseltään, miksi tämäkin on pakko käydä läpi aina vaan uudestaan ja miksei kehity ollenkaan ihmisenä. Iloilla ja suruilla lienee tasapainonsa. Toisinaan juttelee ihmisten kanssa ja toteaa ulkopuolisena tarkkailijana, että joitain elämä kohtelee kovalla kädellä. Ei siihen sitten ole paljon lisättävää. Omat murheet kutistuvat silloin aika nopeasti olemattomiksi. Koskaan ei pidä kadehtia ketään, koska ei voi tietää, mitä tämä toinen käy läpi elämässään.
Siinä kaikki tänä yönä - ehkä lisää myöhemmin tai sitten ei.
maanantai 23. maaliskuuta 2009
Tollous
Olen oikea tollo-idiootti, mikä sinänsä ei ole mitään uutta. En tiedä, mistä oikein aina saan kaikki päähänpäläykseni, mutta typeryyteni ilmaisulla ei tunnu olevan mitään rajaa rajaa rajaa...
Tänään tuli taas talvi - juuri kun tintit olivat alkaneet visertää soinnukkaammin ja aurinko paistaa lämpimämmin. Kesäaika uhkaa jo nurkan takana eli lauantain ja sunnuntain välisenä yönä pitäisi siirtää kelloja tunti taaksepäin. Aloitan taas oman turhan kapinani maailman kellonsiirtäjiä vastaan, teen itseni kärttyiseksi valvomalla normaaliin tapaan ja nukkumalla huonosti ja liian lyhyesti sekä ihmettelemällä monta kertaa päivässä, mitä kello oikeasti olisi. Inhottavaa kerta kaikkiaan! Saisivat suksia kuuseen kesäajan keksijät.
Suksimisesta tuli mieleen, että eilen tuli hiihdettyä 10 km lähimaastossa. Ladut olivat vaihtelevat; jäisestä mitä parhaimpaan kuntoon. Oma hiihtokuntoni tosin on luvattoman huono. Yksi (ylämäessä!) ohitse luisteleva mies totesi, että *Sinulla ei oikein taida olla suksissa pitoa!* Ehe-ehe, no eipä ollut! Vastasin, että se tekee vaan hyvää käsivoimille ja heitin hymyn perään. No ei tosiaan tehnyt, hartiat kamalan kipeät loppuillan ja kireät ovat edelleen. Hiihtäminen oli kuitenkin kivaa, siinä ehtii aina miettiä kaikenlaista samoin kuin juostessakin. Sitä paitsi pitkät laskut ovat mukavia - oiva keksintö nuo sukset!
Nyt riitti. Ehkä eilinen ei jäänytkään viimeiseksi hiihtopäiväksi, niin kuin ensin kuvittelin. Ja ainahan kesällä voi harrastaa vesihiihtoa!
Tänään tuli taas talvi - juuri kun tintit olivat alkaneet visertää soinnukkaammin ja aurinko paistaa lämpimämmin. Kesäaika uhkaa jo nurkan takana eli lauantain ja sunnuntain välisenä yönä pitäisi siirtää kelloja tunti taaksepäin. Aloitan taas oman turhan kapinani maailman kellonsiirtäjiä vastaan, teen itseni kärttyiseksi valvomalla normaaliin tapaan ja nukkumalla huonosti ja liian lyhyesti sekä ihmettelemällä monta kertaa päivässä, mitä kello oikeasti olisi. Inhottavaa kerta kaikkiaan! Saisivat suksia kuuseen kesäajan keksijät.
Suksimisesta tuli mieleen, että eilen tuli hiihdettyä 10 km lähimaastossa. Ladut olivat vaihtelevat; jäisestä mitä parhaimpaan kuntoon. Oma hiihtokuntoni tosin on luvattoman huono. Yksi (ylämäessä!) ohitse luisteleva mies totesi, että *Sinulla ei oikein taida olla suksissa pitoa!* Ehe-ehe, no eipä ollut! Vastasin, että se tekee vaan hyvää käsivoimille ja heitin hymyn perään. No ei tosiaan tehnyt, hartiat kamalan kipeät loppuillan ja kireät ovat edelleen. Hiihtäminen oli kuitenkin kivaa, siinä ehtii aina miettiä kaikenlaista samoin kuin juostessakin. Sitä paitsi pitkät laskut ovat mukavia - oiva keksintö nuo sukset!
Nyt riitti. Ehkä eilinen ei jäänytkään viimeiseksi hiihtopäiväksi, niin kuin ensin kuvittelin. Ja ainahan kesällä voi harrastaa vesihiihtoa!
torstai 12. maaliskuuta 2009
Fysiikka pettää...
Takana fyysisesti ylivilkas alkuviikko. Hiihtoa, juoksua, aerobic-ohjelman harjoittelua, ohjelman vetämistä, sählymatsia ja ratsastusta. Varsinkin eilinen oli melkoinen rääkkipäivä. Miten ihmeessä nuo salibandyilijat jaksavat juosta pallon perässä isolla kentällä? Ei voi kuin ihmetellä niitten kuntoa.
Ratsastus oli mukavaa eilen. Huomenna olisi seurakisat, joihin aion mennä kokeilemaan rahkeitani. Yritän parhaani ja katson, miten pitkälle se riittää - hehheh...
Talvi sen kun vaan jatkuu. Mitä turhia puhutaan ilmaston lämpenemisestä? Tämähän on aika poikkeuksellista, että vielä hiihtolomien jälkeen on lumet ihan kinoksina maassa. Ensi viikolla aion lähteä jopa laskettelemaan paikallisille lähivuorille, uskoisko moista?
Mutta nyt koisaamaan. Kroo.
Ratsastus oli mukavaa eilen. Huomenna olisi seurakisat, joihin aion mennä kokeilemaan rahkeitani. Yritän parhaani ja katson, miten pitkälle se riittää - hehheh...
Talvi sen kun vaan jatkuu. Mitä turhia puhutaan ilmaston lämpenemisestä? Tämähän on aika poikkeuksellista, että vielä hiihtolomien jälkeen on lumet ihan kinoksina maassa. Ensi viikolla aion lähteä jopa laskettelemaan paikallisille lähivuorille, uskoisko moista?
Mutta nyt koisaamaan. Kroo.
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Maaliskuun toinen viikko alussaan
Huh, mikä päivä. Pinna jotenkin kireällä. Aamu alkoi jo kehnosti, kun nukuin liian pitkään. Tai oikeastaan nukuin aivan liian vähän yön aikana ja senkin huonosti... Tyyny on epäsopiva tai jotain. Ja kaiken kukkuraksi näin unta, että juttelin Chris Martinin kanssa jossain kylppärin käytävällä ja kysyin siltä englanniksi, mitä hän tekisi nyt, jollei hänestä olisi tullut muusikkoa. Joopa joo, olenkohan kuunnellut Coldplayta jo hieman liikaa? Mutta tämä musiikki on kyllä hyvää, en kyllästy siihen ollenkaan. - Sitten oli tietysti vielä bad hair & wrong clothes day...
Enivei, olin juoksemassa normilenkin tässä iltamyöhällä. Odotanpa vaan sitä aikaa, kun pääsee juoksemaan niin, ettei tarvitse varoa jokaista tai joka toista askelta lumen ja jään peittämällä pientareella. Kalorien kulutusta lisäsi vielä pyykkien kuivumaan ripustaminen lenkin jälkeen. Inhoan sitä puuhaa edelleenkin. Lattioitten peseminenkin on kivampaa...
Eilen olin hiihtämässä ja olipa todella mukavaa. 11 km hurahti tuosta vaan, ainakin melkein. Alamäet erityisen hyvin! No okei, polvea alkoi kyllä sattua, mutta milloinkas sitä ei sattuisi urheillessa? Hiihtämisessä on kivaa sekin, että vastaantulijat ja muut kanssahiihtäjät ovat yleensä todella reipasta porukkaa. Lähes kaikki hymyilevät - ainakin jos aurinko paistaa - ja ovat terveen punaposkisia ja ystävällisen näköisiä. Hirmuhiihtäjät ovat sitten erikseen, mutta antaa heidän olla ja nauttia menostaan. Itsellekin tulee hiihtäessä sellainen kansakouluaikainen fiilis, että tässä sitä mennään metsässä ladulla ja suksi liukuu riemurinnoin, melkein hurmoksellinen tunne! Noo, itse asiassa facebook ilmoitti, että todellinen ikäni on 36 vuotta, joten ehkä se johtuu myös siitä tämä lapsellinen, satunnainen hiihtointoiluni. =)
Voinkin ryhtyä kysyttäessä mainitsemaan, että olen vähän päälle kolmikymppinen, ainakin FB:n mukaan. Aatella, olen El'Inaakin nuorempi - hehehe...
Mutta itse asiaan: olen älyttömän huono häviäjä. Jos joku toinen saa sen, mitä minä tosin en tarvitse, mutta kovasti haluaisin, niin heti iskee kamala kateus. Sitten sen yli pitää vaan jotenkin yrittää päästä. Ei ole paljon kehumista omassa kehityksessä ihmisyyden polulla. Takapakkeja tulee roppakaupalla. Työelämässä olen jumittunut epämukavuusalueelle, ties jo kuinka pitkäksi aikaa. Tässä sitä silti vaan porskutetaan päivä kerrallaan, pienin askelin edeten. Luonteessa olisi kyllä hiomista. Tänäänkin olen rähjännyt pomolle, välillisesti myös työkavereille ja erityisesti alaisille. Sitten taas tekisi mieli olla pahoillaan omasta käytöksestään, plaah, mutta kuka sellaistakaan jaksaa?
Reign of Love... soittelee suosikkibändini. Onpa kaunista, virtaavaa ja pulppuilevaa.
Nyt voisi olla fiksua painua pehkuihin, mutta pakko on mainita vielä säätietoja: koko päivän on satanut lunta ja ollut pari astetta pakkasta. Eilen oli ihanan upea kevätpäivä ja auringonpaiste, mutta tänään talvi näyttää saaneen taas roimasti jatkoaikaa. Uskoisko, että muutaman viikon päästä alkaa kesäaika? En minä ainakaan.
Enivei, olin juoksemassa normilenkin tässä iltamyöhällä. Odotanpa vaan sitä aikaa, kun pääsee juoksemaan niin, ettei tarvitse varoa jokaista tai joka toista askelta lumen ja jään peittämällä pientareella. Kalorien kulutusta lisäsi vielä pyykkien kuivumaan ripustaminen lenkin jälkeen. Inhoan sitä puuhaa edelleenkin. Lattioitten peseminenkin on kivampaa...
Eilen olin hiihtämässä ja olipa todella mukavaa. 11 km hurahti tuosta vaan, ainakin melkein. Alamäet erityisen hyvin! No okei, polvea alkoi kyllä sattua, mutta milloinkas sitä ei sattuisi urheillessa? Hiihtämisessä on kivaa sekin, että vastaantulijat ja muut kanssahiihtäjät ovat yleensä todella reipasta porukkaa. Lähes kaikki hymyilevät - ainakin jos aurinko paistaa - ja ovat terveen punaposkisia ja ystävällisen näköisiä. Hirmuhiihtäjät ovat sitten erikseen, mutta antaa heidän olla ja nauttia menostaan. Itsellekin tulee hiihtäessä sellainen kansakouluaikainen fiilis, että tässä sitä mennään metsässä ladulla ja suksi liukuu riemurinnoin, melkein hurmoksellinen tunne! Noo, itse asiassa facebook ilmoitti, että todellinen ikäni on 36 vuotta, joten ehkä se johtuu myös siitä tämä lapsellinen, satunnainen hiihtointoiluni. =)
Voinkin ryhtyä kysyttäessä mainitsemaan, että olen vähän päälle kolmikymppinen, ainakin FB:n mukaan. Aatella, olen El'Inaakin nuorempi - hehehe...
Mutta itse asiaan: olen älyttömän huono häviäjä. Jos joku toinen saa sen, mitä minä tosin en tarvitse, mutta kovasti haluaisin, niin heti iskee kamala kateus. Sitten sen yli pitää vaan jotenkin yrittää päästä. Ei ole paljon kehumista omassa kehityksessä ihmisyyden polulla. Takapakkeja tulee roppakaupalla. Työelämässä olen jumittunut epämukavuusalueelle, ties jo kuinka pitkäksi aikaa. Tässä sitä silti vaan porskutetaan päivä kerrallaan, pienin askelin edeten. Luonteessa olisi kyllä hiomista. Tänäänkin olen rähjännyt pomolle, välillisesti myös työkavereille ja erityisesti alaisille. Sitten taas tekisi mieli olla pahoillaan omasta käytöksestään, plaah, mutta kuka sellaistakaan jaksaa?
Reign of Love... soittelee suosikkibändini. Onpa kaunista, virtaavaa ja pulppuilevaa.
Nyt voisi olla fiksua painua pehkuihin, mutta pakko on mainita vielä säätietoja: koko päivän on satanut lunta ja ollut pari astetta pakkasta. Eilen oli ihanan upea kevätpäivä ja auringonpaiste, mutta tänään talvi näyttää saaneen taas roimasti jatkoaikaa. Uskoisko, että muutaman viikon päästä alkaa kesäaika? En minä ainakaan.
keskiviikko 4. maaliskuuta 2009
Jukra
Katselin justiinsa kuvia Suomen Ladun Alppireissulta. Tahtoo Breithornille! Matterhorn näyttää jotenkin yliarvostetulta pohjoisesta eli Sveitsin puolelta katsottuna. Onhan se komeeta katsottavaa, ei siinä mitään. Cervinian puolella se näytti miltä tahansa vuorimöhkäleeltä. OK, olihan taivas pilvessä enkä nähnyt vuorta edustavimmassa muodossaan. - Meillä taisi olla todella hyvä tuuri / erinomainen johdatus, kun saimme kylpeä kirkkaassa auringonpaistteessa hiihtolomallamme Monte Rosalla. Nyt siellä on kehnommat kelit.
Päässä jotenkin pyörii, väsyttää kohtalaisen paljon. Toivottavasti oli syytä juhlia jo pikkuisen!
Päässä jotenkin pyörii, väsyttää kohtalaisen paljon. Toivottavasti oli syytä juhlia jo pikkuisen!
maanantai 2. maaliskuuta 2009
Voi tätä elämää
Viikonloppu takana, vietin sen rakkaitten ystävieni seurassa. Uskomatonta, että parhaimmillaan ollaan joittenkin kanssa tunnettu jo 41 vuotta! Tyttöporukkamme eli me aika keski-ikäiset naiset lähdimme ensin kävelylle järven jäälle ja sitten saunoimme, söimme ja istuimme iltaa mukavasti jutellen ja kuulumisia vaihdellen. On terapeuttista jakaa asioita toisten tuttujen kanssa. Ja on todella arvokasta, että on tällaisia ystäviä! =)
Vanhukset olivat taas vanhoja, mutta aika virkeällä mielialalla, mikä oli mukava todeta. Ei voi mitään, mutta välillä tulee mieleen, että millaista se on sitten, kun itse on vanha ja ehkä lapset käyvät aina joskus katsomassa ja auttamassa. Huh!
Järkyttävää on myös todeta, että itse on jo näin kaamean vanha. Toisaalta jokin osa ihmisestä ei vanhene ollenkaan - sen huomasi hyvin ystäviä tavatessa. Aika outoa ja samalla oikein ihanaa!
Bussimatka takaisin kotiin oli erikoinen kokemus. Monesti olen suuna päänä ja saatan olla aloitteellinen ja ruveta vaihtamaan sanasia istuinnaapurin kanssa, mutta tällä kertaa oli toisin. Bussi oli täynnä väkeä jo ennen puolta matkaa ja alkuosan reissusta luin yhtä roskaromaania (joo-o, luen aina silloin tällöin niitäkin, täysin häpeilemättä!). Puolivälin krouvissa tai siis linja-autoasemalla viivyttiin vähän pidempään ja siinä sitten vieressä istuva mieshenkilö rupesi juttusille.
Kohta kävi ilmi, että hän on erittäin kiinnostunut sukututkimuksesta ja vähän enemmän kun rupateltiin, niin jo alkoi löytyä yhteisä tuttuja nuoruuden urheiluajoilta. Tällä tyypillä oli jopa vanhoja lehtileikkeitä omista kisatuloksistaan ja niitä hän esitteli minulle. Sieltäpä löytyi meidänkin tyttönelikkomme viestitulos vuodelta 1977, jolloin voitimme pm-viestit 4x100 metrillä, hyvällä ajalla kaiken lisäksi. Aika metkaa! Lisäksi kävi ilmi, että olimme joskus olleet Kankaanpäässä jopa samalla urheiluleirillä vuonna 1975... - Muistan siitä reissusta, että aurinko paistoi ja että mulla oli violetti-kelta-punasävyiset kukka-Jamesit jalassa, hehheh, parhaaseen seiskytlukulaiseen tyyliin tietysti!
Näin siis meni matka joutuisasti mahdollisia yhteisiä tuttuja mieleen palautellen. Tosin hieman ihmettelin, kun kuulin, että tämä henkilö kuskaa leikekirjaansa usein bussimatkoillaan Helsingin ja entisen kotipaikkansa väliä kulkiessaan. Haloo, onkohan se ihan, öö, miten sen nyt sanoisi, että onko maakuntaheimolaisellani kaikki ihan kohdallaan? Vai onko hän vain tilastoihmisiä, joka rakastaa kuljettaa otteita menneisyydestään mukanaan? Onhan siinä puheenaihetta kylläkin, jos muuta ei tule mieleen. No, ihan mielenkiintoinen tapaus sinänsä ja sopi muisteluviikonloppuuni.
Hiihtolomalta paluusta on jo yli viikko. Reissu oli todella mukava ja rentouttava. Paljon raikasta vuori-ilmaa kirkkaalla auringonpaisteella kruunattuna - mikäs sen ihanampaa! Tuollaiset lumiset pikkukylät ovat aivan ihastuttavia, varsinkin kirkkaassa päivänpaisteessa, mutta myös auringon laskettua ja hämärän hiipiessä kylän kattojen ja kirkontornien yläpuolelle. Vuorten ääriviivat erottuvat tummina ja äänettömän massiivisina tähtikirkasta taivasta vasten - se on jotenkin hyvin juhlallista ja vaikuttavaa.
Reissusta olisi paljonkin kirjoitettavaa (esim. ne alaikäisen tilaamat kolme oluttuoppia, mukava pizzaravintola, helmeilevät proseccolasilliset, auringonotto lepotuoleissa Antagnodin pikkurinteessä - tai ei se nyt mikään pieni ollut paitsi niihin muihin isoihin verrattuna, herkulliset lasagnet punaviinilasillisten kera rinneravintolassa, sydämentykytykset lähtiessä laskemaan alas vähän jyrkempiä ja kapeanmuhkuraisia ylä- ja siirtymärinteitä jne. jne.). Päällimmäiseksi jäi kuitenkin se ilo, mikä nousi mieleen, kun pääsi korkeille huipuille ja sai ihailla upeaa sinitaivasta, korkeita valkeita vuorenhuippuja ja sädehtivää kirkkautta auringon paistaessa täydeltä terältä. Siinä jos missä pieni ihminen koki olevansa onnellinen!
Steffen opit olivat selvästi hyödyksi ja vauhtiakin irtosi joskus aika lailla. Välillä meno oli melkein karata käsistä ja sitten sai jarrutella sen, minkä pystyi. Italialaiset laskevat kyllä aika varomattomasti; ohittavat tosi läheltä ja kovalla vauhdilla. Sen totesin, että ikipäivinä minusta ei kyllä vapaalaskijaa tulisi - sen verran inhottavaa kaatuilu paksussa upottavassa hangessa oli. Eikä vain se kaatuminen, mutta myös ylös kapuaminen oli hankalaa, kun sauvat upposivat kädensijaa myöten lumeen ja polviparat olivat aivan tönkköinä. Yhtenä päivänä saimme todistaa jonkinlaista vapaalaskun maailmancupin tapaista big mountain-kisaa, jossa muutamat huimapäät vetivät laudoillaan lähes pystysuoraa vuorenrinnettä alas kilpamielessä... No, hulluja on monenlaisia, mutta olihan se rohkeaa ja hurjan näköistä. Eipä siinä nuorten tyyppien päätä huimannut.
Paluu arkeen oli sitten tietysti melko tylsä tapahtuma ja yritin kaikin keinoin ylläpitää rentoutunutta olotilaa yllä vielä viime viikollakin. Huonoin tuloksin tosin. Vaivuin melkein joka ilta petiin jo klo 20-22, mikä on minulle normaalioloissa täysin vierasta. Olin todella väsynyt joka ilta! Työhommat jätin niin ikään aamuhetkien varaan, mutta se tyyli ei sovi minulle. Minun täytyy tehdä hommani jo edellisenä iltana loppuun, tai nukun todella huonosti.
Viime viikolla olin melko kyllästynyt tähän markkinointityöhöni. Pari vuotta olen ollut innoissani ja kokenut, että tämä on minun kutsumukseni, mutta jo pitkin vuotta on ollut jonkinlaisia lopahtamisen tuntoja. Teet töitä vaikka kuinka, mutta mikään ei tunnu muuttuvan ja on, kuin et osaisi tehdä mitään oikein. Koet epäonnistuvasi päivittäin joitain harvoja valopilkkuja lukuunottamatta. Tänään oli sellainen poikkeuspäivä, mutta ymmärsinkin jo heti aamulla jättää huoleni vahvempiin käsiin. - Ihan oikeasti olen päättänyt, etten stressaa enää ikinä työasioista - tämähän on vain pieni ja vähämerkityksellinen osa elämää, eikä ansaitse pilata varsinaista elämää. Tosin kaikkihan tässä sitä varsinaista elämää taitaa olla, joka ikinen sekunti ja sen sadasosa nopeasti ohi kiitämässä. Tässä sitä vaan yritetään vangita joitain hetken tunnelmia ja koota ajatuksia omasta elämästä.
Perjantaina olin todella kiukkuinen ja harmistunut, sillä odotin, että eräs yhteistä asiaa hoitamaan luvannut olisi myös tehnyt oman osuutensa, jopa muistutin edellisenä päivänä asiasta. Mutta ei - ei toivoakaan. Arvasin, että niin käy ja päätin, että minähän en ala juosta sen tiedon perässä, mieluummin vaikka jätän sitten oman hommani hoitamatta, jos se siitä on kiinni. (No en jättänyt kuitenkaan.) Minusta se oli todella itsekästä - siis ei oma toimintani tietenkään, vaan tämän toisen. Eikä mitään pahoittelua, vaikka ilmaisin harmistumiseni selkeästi. Olen loukkaantunut, mikä on jotensakin epätyypillistä, mutta näköjään totta.
Nyt on ollut todella kylmää ulkona, oikein kunnon talvi. Tänäkin aamuna melkein 15 astetta pakkasta ja lunta maassa kosolti. Hiihtäminen ei oikein innosta, vaikka onkin periaatteessa kivaa liikuntaa. Pitkä sairastelu sai aikaan sen, että nyt harrastuskunto on todella heikko. Viime viikolla ratsastus ja tennis saivat minut melkein uuvuksiin ja välistä jäi sentään kuoroharkat, kun harjoitukset oli peruttu. Huolestuttavaa kerta kaikkiaan! Salille meno voisi taas alkaa kiinnostaa samaa tahtia kuin hartiat kireytyvät, lisäksi haluaisin laihtua noin kymmenisen kiloa näin ensi alkuun. Jotain siis tarttis tehrä, muutakin kuin pyhiä päätöksiä näppäimistön ja näytön äärellä. Siis tallennan ajatukseni vastaisuuden varalle ja poistun lukemaan alussa mainitsemaani roskaromaania.
Vanhukset olivat taas vanhoja, mutta aika virkeällä mielialalla, mikä oli mukava todeta. Ei voi mitään, mutta välillä tulee mieleen, että millaista se on sitten, kun itse on vanha ja ehkä lapset käyvät aina joskus katsomassa ja auttamassa. Huh!
Järkyttävää on myös todeta, että itse on jo näin kaamean vanha. Toisaalta jokin osa ihmisestä ei vanhene ollenkaan - sen huomasi hyvin ystäviä tavatessa. Aika outoa ja samalla oikein ihanaa!
Bussimatka takaisin kotiin oli erikoinen kokemus. Monesti olen suuna päänä ja saatan olla aloitteellinen ja ruveta vaihtamaan sanasia istuinnaapurin kanssa, mutta tällä kertaa oli toisin. Bussi oli täynnä väkeä jo ennen puolta matkaa ja alkuosan reissusta luin yhtä roskaromaania (joo-o, luen aina silloin tällöin niitäkin, täysin häpeilemättä!). Puolivälin krouvissa tai siis linja-autoasemalla viivyttiin vähän pidempään ja siinä sitten vieressä istuva mieshenkilö rupesi juttusille.
Kohta kävi ilmi, että hän on erittäin kiinnostunut sukututkimuksesta ja vähän enemmän kun rupateltiin, niin jo alkoi löytyä yhteisä tuttuja nuoruuden urheiluajoilta. Tällä tyypillä oli jopa vanhoja lehtileikkeitä omista kisatuloksistaan ja niitä hän esitteli minulle. Sieltäpä löytyi meidänkin tyttönelikkomme viestitulos vuodelta 1977, jolloin voitimme pm-viestit 4x100 metrillä, hyvällä ajalla kaiken lisäksi. Aika metkaa! Lisäksi kävi ilmi, että olimme joskus olleet Kankaanpäässä jopa samalla urheiluleirillä vuonna 1975... - Muistan siitä reissusta, että aurinko paistoi ja että mulla oli violetti-kelta-punasävyiset kukka-Jamesit jalassa, hehheh, parhaaseen seiskytlukulaiseen tyyliin tietysti!
Näin siis meni matka joutuisasti mahdollisia yhteisiä tuttuja mieleen palautellen. Tosin hieman ihmettelin, kun kuulin, että tämä henkilö kuskaa leikekirjaansa usein bussimatkoillaan Helsingin ja entisen kotipaikkansa väliä kulkiessaan. Haloo, onkohan se ihan, öö, miten sen nyt sanoisi, että onko maakuntaheimolaisellani kaikki ihan kohdallaan? Vai onko hän vain tilastoihmisiä, joka rakastaa kuljettaa otteita menneisyydestään mukanaan? Onhan siinä puheenaihetta kylläkin, jos muuta ei tule mieleen. No, ihan mielenkiintoinen tapaus sinänsä ja sopi muisteluviikonloppuuni.
Hiihtolomalta paluusta on jo yli viikko. Reissu oli todella mukava ja rentouttava. Paljon raikasta vuori-ilmaa kirkkaalla auringonpaisteella kruunattuna - mikäs sen ihanampaa! Tuollaiset lumiset pikkukylät ovat aivan ihastuttavia, varsinkin kirkkaassa päivänpaisteessa, mutta myös auringon laskettua ja hämärän hiipiessä kylän kattojen ja kirkontornien yläpuolelle. Vuorten ääriviivat erottuvat tummina ja äänettömän massiivisina tähtikirkasta taivasta vasten - se on jotenkin hyvin juhlallista ja vaikuttavaa.
Reissusta olisi paljonkin kirjoitettavaa (esim. ne alaikäisen tilaamat kolme oluttuoppia, mukava pizzaravintola, helmeilevät proseccolasilliset, auringonotto lepotuoleissa Antagnodin pikkurinteessä - tai ei se nyt mikään pieni ollut paitsi niihin muihin isoihin verrattuna, herkulliset lasagnet punaviinilasillisten kera rinneravintolassa, sydämentykytykset lähtiessä laskemaan alas vähän jyrkempiä ja kapeanmuhkuraisia ylä- ja siirtymärinteitä jne. jne.). Päällimmäiseksi jäi kuitenkin se ilo, mikä nousi mieleen, kun pääsi korkeille huipuille ja sai ihailla upeaa sinitaivasta, korkeita valkeita vuorenhuippuja ja sädehtivää kirkkautta auringon paistaessa täydeltä terältä. Siinä jos missä pieni ihminen koki olevansa onnellinen!
Steffen opit olivat selvästi hyödyksi ja vauhtiakin irtosi joskus aika lailla. Välillä meno oli melkein karata käsistä ja sitten sai jarrutella sen, minkä pystyi. Italialaiset laskevat kyllä aika varomattomasti; ohittavat tosi läheltä ja kovalla vauhdilla. Sen totesin, että ikipäivinä minusta ei kyllä vapaalaskijaa tulisi - sen verran inhottavaa kaatuilu paksussa upottavassa hangessa oli. Eikä vain se kaatuminen, mutta myös ylös kapuaminen oli hankalaa, kun sauvat upposivat kädensijaa myöten lumeen ja polviparat olivat aivan tönkköinä. Yhtenä päivänä saimme todistaa jonkinlaista vapaalaskun maailmancupin tapaista big mountain-kisaa, jossa muutamat huimapäät vetivät laudoillaan lähes pystysuoraa vuorenrinnettä alas kilpamielessä... No, hulluja on monenlaisia, mutta olihan se rohkeaa ja hurjan näköistä. Eipä siinä nuorten tyyppien päätä huimannut.
Paluu arkeen oli sitten tietysti melko tylsä tapahtuma ja yritin kaikin keinoin ylläpitää rentoutunutta olotilaa yllä vielä viime viikollakin. Huonoin tuloksin tosin. Vaivuin melkein joka ilta petiin jo klo 20-22, mikä on minulle normaalioloissa täysin vierasta. Olin todella väsynyt joka ilta! Työhommat jätin niin ikään aamuhetkien varaan, mutta se tyyli ei sovi minulle. Minun täytyy tehdä hommani jo edellisenä iltana loppuun, tai nukun todella huonosti.
Viime viikolla olin melko kyllästynyt tähän markkinointityöhöni. Pari vuotta olen ollut innoissani ja kokenut, että tämä on minun kutsumukseni, mutta jo pitkin vuotta on ollut jonkinlaisia lopahtamisen tuntoja. Teet töitä vaikka kuinka, mutta mikään ei tunnu muuttuvan ja on, kuin et osaisi tehdä mitään oikein. Koet epäonnistuvasi päivittäin joitain harvoja valopilkkuja lukuunottamatta. Tänään oli sellainen poikkeuspäivä, mutta ymmärsinkin jo heti aamulla jättää huoleni vahvempiin käsiin. - Ihan oikeasti olen päättänyt, etten stressaa enää ikinä työasioista - tämähän on vain pieni ja vähämerkityksellinen osa elämää, eikä ansaitse pilata varsinaista elämää. Tosin kaikkihan tässä sitä varsinaista elämää taitaa olla, joka ikinen sekunti ja sen sadasosa nopeasti ohi kiitämässä. Tässä sitä vaan yritetään vangita joitain hetken tunnelmia ja koota ajatuksia omasta elämästä.
Perjantaina olin todella kiukkuinen ja harmistunut, sillä odotin, että eräs yhteistä asiaa hoitamaan luvannut olisi myös tehnyt oman osuutensa, jopa muistutin edellisenä päivänä asiasta. Mutta ei - ei toivoakaan. Arvasin, että niin käy ja päätin, että minähän en ala juosta sen tiedon perässä, mieluummin vaikka jätän sitten oman hommani hoitamatta, jos se siitä on kiinni. (No en jättänyt kuitenkaan.) Minusta se oli todella itsekästä - siis ei oma toimintani tietenkään, vaan tämän toisen. Eikä mitään pahoittelua, vaikka ilmaisin harmistumiseni selkeästi. Olen loukkaantunut, mikä on jotensakin epätyypillistä, mutta näköjään totta.
Nyt on ollut todella kylmää ulkona, oikein kunnon talvi. Tänäkin aamuna melkein 15 astetta pakkasta ja lunta maassa kosolti. Hiihtäminen ei oikein innosta, vaikka onkin periaatteessa kivaa liikuntaa. Pitkä sairastelu sai aikaan sen, että nyt harrastuskunto on todella heikko. Viime viikolla ratsastus ja tennis saivat minut melkein uuvuksiin ja välistä jäi sentään kuoroharkat, kun harjoitukset oli peruttu. Huolestuttavaa kerta kaikkiaan! Salille meno voisi taas alkaa kiinnostaa samaa tahtia kuin hartiat kireytyvät, lisäksi haluaisin laihtua noin kymmenisen kiloa näin ensi alkuun. Jotain siis tarttis tehrä, muutakin kuin pyhiä päätöksiä näppäimistön ja näytön äärellä. Siis tallennan ajatukseni vastaisuuden varalle ja poistun lukemaan alussa mainitsemaani roskaromaania.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)