Pitkä tauko

Aikaa on tosiaan kulunut viime merkinnöistä. On ollut kaikenlaista enkä ole jaksanut kirjoittaa. En edes kuunnella musiikkia. Se on jossain määrin huolestuttavaa!

Takana on mukavia koulutuksia ja tylsiä koulutuksia ja kivoja laivamatkoja... ja palkkana tajuton väsymys. Väsymys taitaa liittyä enimmäkseen tuohon viimemainittuun. Matkailu avartaa mutta rasittaa, varsinkin ruoansulatuselimistöä. Miten ihminen on niin pöljä, ettei osaa valita viisaasti edes sapuskaansa? Vaihtoehtoja ja valinnanvaraahan piisasi kosolti.

Tukholma kylpi auringossa ja kevään lämmössä. Ihan kuin olisi ollut ulkomailla! Sinne todellakin voisi lähteä käymään useamminkin. Hotelli oli hyvätasoinen ja sijaitsi keskeisellä paikalla. Hotellin aulabaari-iltaa varjosti erikoinen tapaus; ranskalainen turistimies sai diabeteskohtauksen, eikä sitä osattu hoitaa oikein. Porukkamme lääkäri tarjosi apuaan, mutta lähiomainen kieltäytyi vastaanottamasta ohjeita. Omaiset kielsivät myös ambulanssin tilaamisen, vaikka potilas oli aivan sekava. Kun hotellin henkilökunta vihdoin sai ambulanssin paikalle, miestä pyöriteltiin varmaan vielä puoli tuntia aulan lattialla, keskellä respan sisääntuloa. Käsittämätöntä toimintaa myös sairaanhoitohenkilökunnalta. Ruotsalaiset ilmeisesti neuvottelevat joka tilanteessa. Lopulta potilas vietiin huoneeseensa paarikärryllä ja noin puolentoista tunnin kuluttua alkutilanteesta vihdoin ambulanssiin ja sairaalaan. Aivan uskomatonta. Toivottavasti itselle ei käy mitään Ruotsissa vieraillessa.

No itse asiassa mulle kyllä kävikin, muttei onneksi kovin pahasti. Kannoimme siskoni luona sairaalasänkyä - sellaista jumalattoman painavaa - huoneesta toiseen, ja kun sitä käännettiin, koko roska putosi toisen jalkapöytäni päälle. Auts! Verta alkoi pulputa, kun osui johonkin vuolaasti virtaavaan suoneen. Koipi ylös ja pullapussi pakasteesta varpaitten päälle. Luojan kiitos, osumakohta oli sellainen, ettei luita murtunut, vaikka ensin näytti aika pahalta. Varjelusta? Muutoin olisi laulut jääneet laulamatta. Nyt se on suht ok, paitsi hiukan sattuu edelleen ja mustelma on maseva.

Kuninkaan entisessä pallohallissa oli oivallinen akustiikka. Sen takia kannatti lähteä Ruotsiin asti. Laulaminen oli sanalla sanoen ihanaa, ellei paria biisiä lasketa mukaan. Kokonaisuus jäi vahvasti plussan puolelle.

Gamla Stanissa istuskelu ja kävely oli tosissaan mukavaa. Aurinko paistoi, tuntui jo ihan kesältä. Seurakin oli mukavaa. Paluumatkalla ei jaksanut enää kovasti hillua. Baarissa kuuntelimme trubaduurin upeaäänistä akustista kitaraa (ja laulua). Sitten kohtuuaikaan nukkumaan - työt kun odottivat taas seuraavana päivänä. Mukava miniloma!

Sähköpostissa odotti valitusvirsi blogistani. No hei, tämä ei todellakaan ole mikään perheblogi! Kukin merkitköön ajatuksensa itse muistiin haluamallaan tavalla omaansa ja lukekoon toisten, jos huvittaa. Kritisoida saa, mutta mitään takuuta ei ole siitä, otetaanko arvostelua huomioon! =)

Tuli vähän deja vu -olo, kun taas on meneillään jääkiekon MM-kisat. Oho, Suomi siis voitti Tsekin 4-3, jopas jotakin! Great!

Huomenna tai siis tarkemmin ottaen tänään on vappuaatto. Simat on tehtynä, joten olen valmis vapun viettoon - tai viettämättömyyteen. Se on perinteisesti juhla, jonka viettämistä voi oikein yrittää välttää. Juokseminen on yleensä aika kivaa vappuaatonpuuhaa, mutta nyt jalka taitaa estää senkin. Katellaan...

Kaunis aamu

Harvoin olen tähän aikaan hereillä, mutta kohta suuntaan lentoasemalle. No ei, en lähde itse matkalle. Pilvet nousevan auringon yläpuolella värjäytyvät hennon vaalean violeteiksi, ympärillään kullankeltaiset reunukset. Pastellia ja vastavärit - kaunista! Hetkessä on häivähdys kesäaamua...

Ensimmäinen lentokone alkoi näköjään kilpailla linnunlaulun kanssa. Voi arvata, kumpaa mieluummin kuuntelisin.

Eilen illalla myöhään katsoin vielä Erämaan armoille -leffan. Itku tuli lopussa. Pitikö niinkin käydä? Eikä se ollut ihan satua. No, se tyyppi valitsi ison osan kohtalostaan, vaikkei tietenkään loppuratkaisua.

10.4.

Taas on vuosi vierähtänyt viime vuosipäivästä. Kuulin juuri siskoltani, että Ruotsissa 10.4. on yleisin syntymäpäivä. Mielenkiintoista! Mitenköhän on Suomessa? Tunnen vain yhden, jolla on sama synttäripäivä kuin minulla.

Tänään tuli kohotettua Razaa, syötyä rahkapiirasta ja loimulohta, nam. Pelasin tennistä Klaukkalassa, vaikka olikin juhlapyhä. Jalat on sen myötä aika tiukkoina. Sitten katsoin kaksi kappaletta "Kimpassa"-elokuvia, toinen ranskalainen ja toinen ruåtsalainen. Jälkimmäinen oli melko hupaisa, mutta ranskalainen oli kyllä romanttisempi. Minähän rakastan romanttisia leffoja, siitä ei pääse mihinkään. Tosin P.S. - I love you'n kohdalla nukahdin kesken kaiken... Nyt jonotuslistalla on vielä Erämaan armoille, vaikka siinä kai onkin onneton loppu; päähenkilön käy huonosti. Okei, okei, satuahan ne vain ovat, mutta silti jollain tavalla toiveikkaita tai onnellisia loppuja on kivampi katsoa. Siinä Moodyssonin leffassa oli muuten sama miesnäyttelijä kuin Larssonin kirjan filmatisoinnissa, mutta näytti paljon nuoremmalta ja olikin tietysti.

Päivällä sama soinnukasääninen talitiainen lauloi taas tuossa samassa puussa kuin ennenkin. Tosi kova ääni, huomiotaherättävä kerrassaan. Linnuillahan reviirin muodostaminen ja parin etsiminen käyvät laulun avulla, ei ulkonäön perusteella. Ihmisillä asia lienee hieman toisin. Erikoinen tapaus tuo tintti kuitenkin.

Huomenna on aikainen herätys, huoh. Nyt leffan ääreen!

Kiirastorstai

Yksin kotona ja Spotify päällä, Johanna Kurkela laulaa. Onpa hänellä kaunis, herkkä ääni. Kiva juttu tuo Spotify, sieltä löytää todella paljon musiikkia.

Olin tänään kirkolla kiirastorstain jp:ssä. Olipa tupa täynnä väkeä. Piti ottaa nojatuolimallinen tuoli eteisestä; siinä oli ihan kiva nojailla ja kuunnella, mutta laulaminen oli hankalaa. Siellä oli 60-luvun jp-sävelmistö ja naisilla huivit päässä, huh! Tai siis tuo huivihomma oli vähän erikoinen. Viimeinen virsilaulu (N:o 77) ilman säestystä oli todella vaikuttava. Porukat lauloi hyvin!

Haluaisin lähteä kesällä Alpeille vaeltamaan ja kiipeilemään. Mistähän bongaisin jonkin kivan reissun sinne? Breithorn? Etwas anderes?

Keskiviikko

Pääsiäisviikko. "Kärsimystä" tässä on ollutkin ihan kohtalaisesti. Eilen ja tänään on vähän helpottanut työelämässä. Jos ei ota lukuun sitä, että olen taas sössinyt vuorovaikutuspuolella. Olen ollut ajattelematon ja kun pyysin - toivottavasti - ystävältäni anteeksi ääliömäisyyttäni, niin en saanut edes vastausta. Taisin poltella siltoja oikein kunnolla, kun hermostuin teknisistä asioista. Tylsältähän se tuntuu, on myönnettävä.

Outo tilanne, kun pääsiäinen on tulossa ja huomisesta olenkin home alone. Muut perheenjäsenet ovat kuka missäkin; mökillä tai maailmalla. Viettänen perjantaina syntymäpäivää itsekseni, ehkä kohotan maljan Razaa kertyneiden vuosien kunniaksi ja luen keskeneräistä kirjaa? Vai lähdenkö Elden kanssa Nouxiin mämmipiknikille kerman ja sokerin kera? Tai katsastamaan Cochonin nykytilaa? Jotenkin tuo Nuuksio vaikuttaa houkuttelevimmalta, jos säät vain sallivat.

Tänään koin liikuttavan yllätyksen: alaiset lauloivat minulle onnittelulaulun, kun tarjosin heille pääsiäismunia. Myös ne pahimmat valittajat, joiden kuvittelisi pitävän minua aivan kammottavana tyyppinä. Aika kivaa! = ) Vertikaalisuhteet ovat siis kunnossa, mutta horisontaalisissa on kitkaa...

Onneksi moni ikävä asia unohtuu aina ratsastamisen yhteydessä. Alan vähitellen tutustua nykyiseen vakiheppaani, mutta pitkä matka on vielä kuljettavana, jotta opin tuntemaan pollen paremmin. Rasittavaa on se, että en opi ratsastusasioita, tai oppiminen on älyttömän hidasta. Aina vaan tekee samat virheet. Ratsastajaporukka on rentoa ja mukavaa, tämä on hieno harrastus.

Nukahdin jo kerran uutisten ääreen. Ilmeisesti mulla on jonkinlainen flunssa yrittämässä päälle, kurkkua kärvistää ja nuha uhkaa. Nyt en haluaisi sairastua, en todellakaan.

Kävin tässä viime viikolla lyhyen keskustelun erään toisen blogin kommenteissa bloggaamisen ideasta. Tämä henkilö oli sitä mieltä, että vuorovaikutus verkossa on kaiken idea. No niin, ehkä voisi ollakin, mutta eipä tämä kovin vuorovaikutteista ole, kun ei tätä lue kukaan muu kuin minä, heh! Enkä nyt rupea vuorovaikutteiseksi ja kommentoimaan itseäni. Se nyt vasta jotakin olisikin...

No tämä tyyppi oli sitä mieltä, että ellei halua blogiaan luettavan, niinyhtä hyvin voisi kirjoittaa päiväkirjaa wordiin. Tässä suhteessa olen täysin eri mieltä. Voisin kyllä käyttää wordia blogitekstin kirjoittamiseen, mutta tässä minua viehättää se, että on tällainen verkkopaikka, jonne voi kirjoittaa. Ja ulkoasua voi stailata eri näköiseksi, jos siltä tuntuu. Tärkeintä on kuitenkin kirjoittaminen ja ajatusten ilmaiseminen. Jos se ei ketään kiinnosta, niin so what? Sitä paitsi täältä teksti ei katoa niin kuin vanhoista kirjoitusvihoistani, joissa muste on alkanut haalistua uhkaavasti. Eräät elämäni tärkeimmistä tapahtumista ovat vaarassa hävitä. Joopa joo, muistot haalistuvat - sekö se onkin tuon sanonnan konkreettinen perusta? Ne muistot haluan säilyttää. Kai minä olen sitten muistoihminen, vaikken niissä eläkään. Elän jalat maassa tätä päivää ja tätä hetkeä, mutta haluan kirjata tapahtumia myös muistiin.

Tykkään todella paljon Coldplayn musiikista, se puhuttelee, siis eritoten musiikki, ei välttämättä sanat niin paljon kuin melodiat ja rytmit. On varmaan aivan mahtavaa esittää sitä myös.

Miksiköhän toiset ovat iltaihmisiä ja toiset aamuihmisiä? Olen epäilemättä illan puolelle kallistuva tyyppi. Rakastan rauhallisia iltahetkiä. Taivaalle muuten nousi suuri täysikuu, vaaleanpunainen väriltään, tuossa iltakahdeksan aikoihin. Nythän on pääsiäinen, silloin on täysikuu.

Pääsiäisen aikoihin palaan yleensä aina vähän vakavammin perimmäisten kysymysten ääreen. Miksiköhän toisten ihmisten on niin vaikeaa ajatella, että olisi olemassa Jeesus Kristus, joka todellakin kärsi ehkä 3. huhtikuuta vuonna 33 ristillä ja että siitä olisi jokin hyvä seuraus meille ihmisille? Sanonpa vaan, että minä haluan tuntea paremmin tämän ihmisen muodon ottaneen Vapahtajan. Toki ymmärrän, että joistakin se tuntuu hyvin eksoottiselta, että kristityt uskovat Välimeren rantamilla vaikuttaneeseen henkilöön, mutta jos miettii tarkasti, niin minkä muun uskonnon jumala uhraa itsensä ihmispolojen edestä? Sen sijaan monia ihmisiä on uhrattu muitten jumalien edessä. Olenko väärässä, kun väitän, että vain kristinuskossa jumaluus haluaa lähestyä ihmistä rakkaudella? En tietenkään tunne kaikkia mahdollisia uskontoja, mutta silti uskallan väittää näin.

Se minua harmittaa, kun esimerkiksi useissa lastenkirjoissa ja uskonnon oppikirjoissa Jeesus on kuvattu jotenkin nössön näköiseksi. Kaikki ne ovat - valitettavasti - naisten kuvittamia. Millaiseksi miehet kuvittelisivat Jeesuksen? Eiväthän pojat ja miehet voi edes samastua häneen, kukapa sitä ehdoin tahdoin nössöltä haluaisi vaikuttaa? Voihan vähän maskuliinisemmaksikin kuvattu henkilö olla lempeä ja armahtavainen. Enkä nyt tarkoita, että haluaisin nähdä jonkun Rambo-Jeesuksen. Vaikka toisaalta se olisi aika hieno kontrasti: roomalaiset sotilaat vangitsemassa Rambon näköistä tyyppiä, joka voisi halutessaan tehdä mitä tahansa, mutta valitsee sen, ettei tee vastarintaa. Valitsee meidän elämämme puolesta. Vanhassa testamentissakin sanotaan: "Choose life!"

Nyt pitää vielä tarttua aiheeseen nimeltä hengellinen musiikki. Monesti kun avaan radion ko. musiikkia soittavalta kanavalta, joudun äkkiä vaihtamaan sitä. Musiikkia ei tee hyväksi se, että siinä on hengellinen sanoma. Tai viesti kai on ok, mutta jos se on puettu sellaiseen asuun, ettei sitä jaksa kuunnella, niin ei sitä vaan haluakaan kuunnella. Toisaalta on sitten myös älyttömän hyvää hengellistä musiikkia, jos itse musiikki on hyvää. Minäkin jouduin kerran kyselemään radioasemalta biisin tekijän ja esittäjän perään, kun musa JA sanat olivat niin mielenkiintoisia. Se oli Teppo Nuorvan musiikkia. Monesti anglosaksisen maailman hengellinen musiikkitarjonta vaan on paljon laadukkaampaa kuin suomalainen, ei siitä pääse mihinkään. No myönnytyksenä mainittakoon, että P.Simojoen melodiat ja musiikilliset ideat ovat mielestäni melko lailla täydellisiä.

Nyt ei irtoa enempää filosofisia eikä elämänkatsomuksellisia pohdintoja. Onhan se päivä huomennakin.

Maanantaina 6.4.

Väsymys ja masennus uhkaavat. Koko tämän ajan, jonka olen nyt tehnyt töitä nykymuodossaan, itsetuntoni heikentyy ja hapertuu päivä päivältä. Työ, jota aiemmin tein innolla, on vähitellen muuttunut painolastiksi. Se tuottaa useammin pettymyksiä ja epäonnistumisen tunteita kuin ilon ja innostumisen aiheita. Olen jutellut muutamien samassa tilanteessa olevien kanssa, ja tulos on sama. Ei pysty tekemään työtään niin kuin toivoisi ja tietää, että toisenlaisissa olosuhteissa pystyisi tekemään hommansa hyvin. Välillä tuntuu, että tämä on vain kaikkien osapuolien haitaksi ja vaivaksi, rääpäisyä sieltä ja täältä. Kun väsymystä kertyy ja epäonnistumisia kasaantuu, ideat katoavat ja muuttuu välinpitämättömäksi. Työnsä tuloksia ei näe ennen kuin pitkän aikavälin päästä, jos silloinkaan. Eikä se tästä kuulemma muutu sen helpommaksi, vaan entistä haastavammaksi, sanoo kokeneempi työkaveri. Siinäpä kannustusta tulevaan!

Kyynistyminen väijyy nurkan takana. Saattaa siellä odotella loppuunpalaminenkin, jollei ole varuillaan. Tosin jo ainakin kahdesti viimeisen puolen vuoden aikana olen ollut huolissani omasta jaksamisestani. Ja olen ollut pettynyt itseeni todella useasti. Kyseenalaistanut taitojani, osaamistani, persoonallisuuttani, vähän kaikkea. Mistähän sitä saisi tukea, ennen kuin alkaa ahdistaa oikein toden teolla? Edes työyhteisöstä ei tunnu olevan apua, koska sitä tapaa niin harvoin ja itse asiassa moni painiskelee samojen ongelmien kanssa. Mitäpä siinä sitten enää omia murheitaan kierrättämään.

Olen aina kuvitellut olevani optimisti, viimeiseen asti. Nyt kuitenkin pöllyttelen pohjamutia ja toiveikkuus tuntuu olevan tiessään. Tekisi melkein mieli tirauttaa pienet itkut, kun alakulo valtaa mielen. Elämä kuitenkin jatkuu, vaikka onkin epämukava olo. Jos aina kaikki sujuisi pelkästään loistavasti, niin kaipa ne kokemukset aika ohuiksi jäisivät. Kai tälläkin taas on tarkoituksensa. Omaa keskeneräisyyttään on niin vaikea hyväksyä. Voivatko muut hyväksyä minut sellaisena, heikkona, epäonnistuvana ihmisenä?

Tiedän, että murheeni ovat pieniä ja melko mitättömiä, mutta nekin pitää käsitellä, jos mielii elämässä eteenpäin.

Kovaa se on kovapalkkaisilla yritysjohtajillakin. Tämänpäiväistä Hesaria lainaten: "He kokevat myös niin, että tämä työ ei välttämättä ole kauhean kivaa. Varsinkin siinä tilanteessa, kun joudutaan irtisanomaan ihmisiä, niin ne ovat vaikeita päätöksiä. He kokivat, että siitä täytyy saada kunnon korvaus, kun he joutuvat ottamaan vastuun näistä päätöksistä." Mitähän se vastuun ottaminen sitten konkreettisesti oikein on?

Jumittaa, kirjoitus seis.

Flamingo

Tulipa vietettyä runsaat puoli vuorokautta Flamingossa. Se onkin erikoinen paikka vierailla, varsinkin jos sattuu asumaan lähikulmilla. Hotellihuoneen ikkunasta avautuu vantaalainen infrastruktuuri lentokoneineen, monikaistaisine moottoriteineen ja sähkölinjoineen. Miltähän se näyttää ulkomaalaisten silmissä? Väkisinkin tuli mieleen viimekesäinen Barcelonan-matka ja Casteldefelsin maisemat, näkymissä kun oli tiettyjä yhtäläisyyksiä. No, meri ja hiekkaranta kyllä puuttuivat vantaalaisesta versiosta...

Aika näppärä keksintö kuitenkin tuo Flamingo/Jumbo-kokonaisuus noin niin kuin satunnaisten matkailijoitten kannalta. Monenlaista palvelua on tarjolla. Itämaisen span vaikutus tuntuu vieläkin hartioissa. Todella hyvä käsittely, mutta se muzakin pakkokuuntelu oli kamalaa. Kreikkalaisen ravintolan antimet olivat herkullisia! Ihan toista kuin Hgissä sijaitsevan sisarravintolan tarjoilut. Toissa kesänä tuli käytyä siellä ja petyttyä pahoin. Kun esitti reklamaation liian raaoista ja jääkaappikylmistä salaattitomaateista, niin tarjoilijan nokkela vastaus oli: "No täytyy sitten laittaa ne tomaatit mikroaaltouuniin!" - Onneksi tällä kertaa kaikki oli kohdallaan. Jos alakerran ruokaravintola oli hyvän ruuan ystävän taivas, niin yläkerran klubiravintola olikin sitten varsinainen teinihelvetti. Kylläpä 18-vuotiaat ovat nuoren näköisiä. Jos tuollaisista paikoista pitäisi etsiä jotain kestävämpää suhdetta, niin ei taitaisi löytyä. Tai ehkä niihin rahapelikoneisiin, jotka olivat hieman sivummalla. Olutravintolassa sentään kuuli mukavan letkeää countrymusiikkia, tosin nauhan päälle soitettuna ja laulettuna. Tai mistäpä sen tietää, mikä osa tuli suoraan nauhalta, ehkä kaikki taustat...?

No, kokonaisuutena vaikutelma oli sama kuin ruotsinlaivalla matkustaessa. Viihtymiskeskus. Viihtyähän voi sitten enemmän tai vähemmän, riippuu ihan itsestä, mutta tulipa käytyä. Kylpylä jäi vielä testaamatta, mutta se onkin sitten eri projekti.


Eilen oli kevät, aurinkoa ja + 12 astetta lämpöä, tänään sataa tihertää, maisema on harmaa ja mittari on jämähtänyt kolmeen asteeseen plussan yläpuolelle. Iso osa lumista on jo sulanut, mikä on hyvä juttu. Aprillipäivänä kuulin ensimmäisen kerran mustarastaan laulun työpaikan portaita noustessani. Sama juttu torstaina - mukava aloittaa työt linnunlaulu korvissaan. Eino Leinollekin sillä oli merkitystä, tosin lintu oli eri lajia. Ruislintu? Ruisrääkkä, ei kai?