Syyskuun lopulla

Alamaissa, pettynyt, väsynyt. Kuinka ihmisluonto voi olla kavala? Ei ole mitään niin masentavaa, kuin havaita, että joku ihminen onkin pettänyt toisen luottamuksen oman etunsa vaalimisen vuoksi. Toisaalta on tietysti turha kuluttaa voimavaroja sellaisen asian taivastelemiseen tai murehtimiseen, jolle juuri tässä hetkessä ei voi mitään. En kyllä jätä asiaa tähän, vaan ilmaisen eriävän mielipiteeni. Voi kettu sentään.

Duunissa olen jo yliuupunut, vaikka on reilu kuukausi vasta töitä takana. Mistä löydän ilon takaisin? Minua harmittaa sellainen, että joudun tekemään 37 tunnin työt 26 tunnissa. Ja kotityöhommat päälle. Mikä on palkkio? Harmitus? Väsymys? Epätoivoinen olo? Minä suhtaudun väärin työhöni, ihan liian vakavasti. Miksen voi ottaa kaikkea vain kevyesti tyyliin: "Kiva päivä tänään, mitäs kivaa tänään tehdään?" Varmaan minusta näkee, että olen rasittunut ja se syö vuorovaikutustaitojani. En tiennyt, että rajani ovat näin lähellä kuin nyt näyttävät olevan. Että olen näin rajoittunut. Että alan hermostua pikkuasioista. Tai en minä tiedä, onko se enää pikkuasia, että kolmatta vuotta tuntee olevansa äärirajoilla, jatkuva riittämättömyyden tunne harteillaan, osaamattomuuden tunne taakkanaan. Miksi minun pitäisi osoittaa, että olen superpätevä ja osaan hoitaa helposti mitä vaan? En osaa, en. Enkä kohta enää edes halua.

Samalla tulisi tietysti olla kiitollinen siitä, että on ja elää. Ulkonaisesti kaikki on hyvin, olen saanut olla terve. Kiipeilykaverini menetti osan näöstään pysyvästi kesän onnettomuudessa. Eikä siis kiipeilyonnettomuudessa. Se on ihan kamalaa. Miksi valitan ja olen tyytymätön? Mitä tämä sisäinen tyytymättömyys merkitsee? Miksi olen jatkuvasti epämukavuusalueella? Mihin suuntaan minun pitäisi kehittyä ihmisenä? Vanhempana? Työssäni? Ihmissuhteissani? Pitääkö minun alkaa kirjoittaa kirjaa?

Long time, no see

Onpa kulunut aikaa viime bloggauksesta. Ei sillä, etteikö olisi ajatuksia risteillyt mielessä, mutta aika ja voimat ovat olleet kortilla. Niin kuin nytkin. Jos on valittava uni ja lepo, niin valitsen ennemmin sen kuin kirjoittamisen. Sitä paitsi tätähän eivät lue muut kuin minä, joten senkään puolesta ei haittaa, vaikka taukoa tulee.

Kaksi ja puoli viikkoa sitten kaaduin töissä ja löin pääparkani pahemman kerran (-> lievä aivotärähdys) ja toisen käden pikkusormen ylin nivel meni pois paikoiltaan. Sattui ja sattuu vieläkin. Länkkärikisat jäivät sitten osaltani, mutta Fifin kurssiin osallistuin. Olikin onneksi ihan hyvä kurssi. Nyt hevoset on taas kierrossa, enkä saa Lolaa varmaan aikoihin ratsukseni, hmph. No, huomaapa taas, millaiset taidot todellisuudessa ovat.

Minusta tuntuu, että teen nykyään vain töitä ja töitä ja olen ihan väsynyt. Olen alkanut käydä erilaisissa jumpissa, joista lattariaerobic on todella mukavaa ja innostavaa.

Toisen kerran lisää...