Muutosten vuosi

Tilanteet ovat muuttuneet paljon ja nopeasti tämän vuoden aikana. Vuodenvaihteen lähetessä voi todeta, että pyytämättä on tullut vähän turhankin monta asiaa:
1) isän kuolema
2) oma sairastuminen (nivelrikko) ja kivut
3) yllätystieto miehen halusta irtiottoon
4) miehen toisen vanhemman vakava sairaus
5) vanhempien omakotitalon tyhjennys ja myynti
6) pariterapiakäynnit
7) lonkan tekonivelleikkaus, fyysinen avuttomuus ja 2,5 kuukauden sairasloma
8) asumuseron alkaminen ja puolison muuttaminen pois.

Olen monessa suhteessa täysin sanaton ja tuntuu siltä, että on vaikea käsittää niitä asioita, joita nyt kohtaa. Puhumattakaan siitä, mihin tämä ehkä johtaa. Voiko tehdä muuta kuin elää päivän ja hetken kerrallaan?

Toipumisblogi

Väsytän itseäni, jotta jaksaisin nukkua. Tämä on viides yö torstaina 17.10.2013 tehdyn lonkkaleikkauksen jälkeen. Jos oli tuskaa kipeänlonkkanivelen kanssa, niin tuskaa on myös keppien kanssa. Siitä sitten hieman lisää aamulla, jos saan unta ja nukuttua kelvollisesti.

Plaah!

Tänään ottaa päähän suunnattomasti. Ja ihan kaikki. Olen nukkunut liian vähän viime yönä, olin juoksemassa iltayhdeksältä ja sen jälkeen olin pirteä kuin peipponen. Toista oli sorvin ääressä. Kaikkea sitä saa kuunnellakin! Vihoviimeiseksi koin, että minut vielä sivuutettiin tyystin yhdessä asiassa. Pah.

Taidan ryhtyä lukemaan Liza Marklundia ja vetää pienet päikkärit.

Lokakuun alku 2010

Usvainen lauantai-ilta takana. On ollut paljon kauniita syyspäiviä, puitten lehdet hienoissa väreissä. Hieno tunnelma!

Nyt ihan väsyksissä, joten paras painua pehkuihin.

Onpa aikaa mennyt

Rakas blogini, kirjoitan nyt vasta pitkän ajan kuluttua. On lauantai-ilta, mutten saa mennä saunaan, kun kärsin värikalvon tulehduksesta. Olen jo toista kertaa saikulla töiden alkamisen jälkeen, mutta pakko hoitaa näkö kuntoon. Kääk!

Karsea olo

Enpä ole blogannut aikoihin, mutta nyt kyllä. Kuvaan, millaista on olla sairauden kourissa. Sitten joskus terveenä on hyvä palata tällaiseen oloon, ei ehkä ärsyynny niin pienistä jutuista.

Kurkku on törkeän kipeä. Korviin sattuu, kun nielee. Yskiä en halua/uskalla, koska siitä tulee veren maku suussa -tunne. Kuume tärisyttää kroppaa, saa sen hytistymään. Räkää valuu ja sylkeä erittyy ihan liikaa. Sylkykuppi on tarpeen sängyllä maatessa. Aika kuluu parhaiten tietsikalla näpytellessä.

Nyt on sikaflunssaa liikkeellä, mutta mä en usko, että tämä on sitä. Arvelen, että kyse on angiinasta ja keuhkoputkentulehduksesta. Lähden vartin päästä näyttämään itteäni lekurille, jos pääsen sisälle. Eilen terveysneuvontapuhelimeen sai jonottaa 54 min, eikä siltikään vastattu. Tänään sairaanhoitajan puhelimessa nauha vastasi, että numero ei ole käytössä. Terveyspuoli olisi voinut varustautua tähän hieman paremmin resurssein. Monelle puhelu voisi riittää.

Mulla on ollut enimmillään 38,75 astetta kuumetta, joten ei mitään superkuumetta. Alaisia on pudonnut normaalimiehityksestä, tänään kuulemma oli 10/22 paikalla.

Nyt ei pysty enää kirjoittamaan, liika vilu!

Syyskuun lopulla

Alamaissa, pettynyt, väsynyt. Kuinka ihmisluonto voi olla kavala? Ei ole mitään niin masentavaa, kuin havaita, että joku ihminen onkin pettänyt toisen luottamuksen oman etunsa vaalimisen vuoksi. Toisaalta on tietysti turha kuluttaa voimavaroja sellaisen asian taivastelemiseen tai murehtimiseen, jolle juuri tässä hetkessä ei voi mitään. En kyllä jätä asiaa tähän, vaan ilmaisen eriävän mielipiteeni. Voi kettu sentään.

Duunissa olen jo yliuupunut, vaikka on reilu kuukausi vasta töitä takana. Mistä löydän ilon takaisin? Minua harmittaa sellainen, että joudun tekemään 37 tunnin työt 26 tunnissa. Ja kotityöhommat päälle. Mikä on palkkio? Harmitus? Väsymys? Epätoivoinen olo? Minä suhtaudun väärin työhöni, ihan liian vakavasti. Miksen voi ottaa kaikkea vain kevyesti tyyliin: "Kiva päivä tänään, mitäs kivaa tänään tehdään?" Varmaan minusta näkee, että olen rasittunut ja se syö vuorovaikutustaitojani. En tiennyt, että rajani ovat näin lähellä kuin nyt näyttävät olevan. Että olen näin rajoittunut. Että alan hermostua pikkuasioista. Tai en minä tiedä, onko se enää pikkuasia, että kolmatta vuotta tuntee olevansa äärirajoilla, jatkuva riittämättömyyden tunne harteillaan, osaamattomuuden tunne taakkanaan. Miksi minun pitäisi osoittaa, että olen superpätevä ja osaan hoitaa helposti mitä vaan? En osaa, en. Enkä kohta enää edes halua.

Samalla tulisi tietysti olla kiitollinen siitä, että on ja elää. Ulkonaisesti kaikki on hyvin, olen saanut olla terve. Kiipeilykaverini menetti osan näöstään pysyvästi kesän onnettomuudessa. Eikä siis kiipeilyonnettomuudessa. Se on ihan kamalaa. Miksi valitan ja olen tyytymätön? Mitä tämä sisäinen tyytymättömyys merkitsee? Miksi olen jatkuvasti epämukavuusalueella? Mihin suuntaan minun pitäisi kehittyä ihmisenä? Vanhempana? Työssäni? Ihmissuhteissani? Pitääkö minun alkaa kirjoittaa kirjaa?