Viikonloppu takana, vietin sen rakkaitten ystävieni seurassa. Uskomatonta, että parhaimmillaan ollaan joittenkin kanssa tunnettu jo 41 vuotta! Tyttöporukkamme eli me aika keski-ikäiset naiset lähdimme ensin kävelylle järven jäälle ja sitten saunoimme, söimme ja istuimme iltaa mukavasti jutellen ja kuulumisia vaihdellen. On terapeuttista jakaa asioita toisten tuttujen kanssa. Ja on todella arvokasta, että on tällaisia ystäviä! =)
Vanhukset olivat taas vanhoja, mutta aika virkeällä mielialalla, mikä oli mukava todeta. Ei voi mitään, mutta välillä tulee mieleen, että millaista se on sitten, kun itse on vanha ja ehkä lapset käyvät aina joskus katsomassa ja auttamassa. Huh!
Järkyttävää on myös todeta, että itse on jo näin kaamean vanha. Toisaalta jokin osa ihmisestä ei vanhene ollenkaan - sen huomasi hyvin ystäviä tavatessa. Aika outoa ja samalla oikein ihanaa!
Bussimatka takaisin kotiin oli erikoinen kokemus. Monesti olen suuna päänä ja saatan olla aloitteellinen ja ruveta vaihtamaan sanasia istuinnaapurin kanssa, mutta tällä kertaa oli toisin. Bussi oli täynnä väkeä jo ennen puolta matkaa ja alkuosan reissusta luin yhtä roskaromaania (joo-o, luen aina silloin tällöin niitäkin, täysin häpeilemättä!). Puolivälin krouvissa tai siis linja-autoasemalla viivyttiin vähän pidempään ja siinä sitten vieressä istuva mieshenkilö rupesi juttusille.
Kohta kävi ilmi, että hän on erittäin kiinnostunut sukututkimuksesta ja vähän enemmän kun rupateltiin, niin jo alkoi löytyä yhteisä tuttuja nuoruuden urheiluajoilta. Tällä tyypillä oli jopa vanhoja lehtileikkeitä omista kisatuloksistaan ja niitä hän esitteli minulle. Sieltäpä löytyi meidänkin tyttönelikkomme viestitulos vuodelta 1977, jolloin voitimme pm-viestit 4x100 metrillä, hyvällä ajalla kaiken lisäksi. Aika metkaa! Lisäksi kävi ilmi, että olimme joskus olleet Kankaanpäässä jopa samalla urheiluleirillä vuonna 1975... - Muistan siitä reissusta, että aurinko paistoi ja että mulla oli violetti-kelta-punasävyiset kukka-Jamesit jalassa, hehheh, parhaaseen seiskytlukulaiseen tyyliin tietysti!
Näin siis meni matka joutuisasti mahdollisia yhteisiä tuttuja mieleen palautellen. Tosin hieman ihmettelin, kun kuulin, että tämä henkilö kuskaa leikekirjaansa usein bussimatkoillaan Helsingin ja entisen kotipaikkansa väliä kulkiessaan. Haloo, onkohan se ihan, öö, miten sen nyt sanoisi, että onko maakuntaheimolaisellani kaikki ihan kohdallaan? Vai onko hän vain tilastoihmisiä, joka rakastaa kuljettaa otteita menneisyydestään mukanaan? Onhan siinä puheenaihetta kylläkin, jos muuta ei tule mieleen. No, ihan mielenkiintoinen tapaus sinänsä ja sopi muisteluviikonloppuuni.
Hiihtolomalta paluusta on jo yli viikko. Reissu oli todella mukava ja rentouttava. Paljon raikasta vuori-ilmaa kirkkaalla auringonpaisteella kruunattuna - mikäs sen ihanampaa! Tuollaiset lumiset pikkukylät ovat aivan ihastuttavia, varsinkin kirkkaassa päivänpaisteessa, mutta myös auringon laskettua ja hämärän hiipiessä kylän kattojen ja kirkontornien yläpuolelle. Vuorten ääriviivat erottuvat tummina ja äänettömän massiivisina tähtikirkasta taivasta vasten - se on jotenkin hyvin juhlallista ja vaikuttavaa.
Reissusta olisi paljonkin kirjoitettavaa (esim. ne alaikäisen tilaamat kolme oluttuoppia, mukava pizzaravintola, helmeilevät proseccolasilliset, auringonotto lepotuoleissa Antagnodin pikkurinteessä - tai ei se nyt mikään pieni ollut paitsi niihin muihin isoihin verrattuna, herkulliset lasagnet punaviinilasillisten kera rinneravintolassa, sydämentykytykset lähtiessä laskemaan alas vähän jyrkempiä ja kapeanmuhkuraisia ylä- ja siirtymärinteitä jne. jne.). Päällimmäiseksi jäi kuitenkin se ilo, mikä nousi mieleen, kun pääsi korkeille huipuille ja sai ihailla upeaa sinitaivasta, korkeita valkeita vuorenhuippuja ja sädehtivää kirkkautta auringon paistaessa täydeltä terältä. Siinä jos missä pieni ihminen koki olevansa onnellinen!
Steffen opit olivat selvästi hyödyksi ja vauhtiakin irtosi joskus aika lailla. Välillä meno oli melkein karata käsistä ja sitten sai jarrutella sen, minkä pystyi. Italialaiset laskevat kyllä aika varomattomasti; ohittavat tosi läheltä ja kovalla vauhdilla. Sen totesin, että ikipäivinä minusta ei kyllä vapaalaskijaa tulisi - sen verran inhottavaa kaatuilu paksussa upottavassa hangessa oli. Eikä vain se kaatuminen, mutta myös ylös kapuaminen oli hankalaa, kun sauvat upposivat kädensijaa myöten lumeen ja polviparat olivat aivan tönkköinä. Yhtenä päivänä saimme todistaa jonkinlaista vapaalaskun maailmancupin tapaista big mountain-kisaa, jossa muutamat huimapäät vetivät laudoillaan lähes pystysuoraa vuorenrinnettä alas kilpamielessä... No, hulluja on monenlaisia, mutta olihan se rohkeaa ja hurjan näköistä. Eipä siinä nuorten tyyppien päätä huimannut.
Paluu arkeen oli sitten tietysti melko tylsä tapahtuma ja yritin kaikin keinoin ylläpitää rentoutunutta olotilaa yllä vielä viime viikollakin. Huonoin tuloksin tosin. Vaivuin melkein joka ilta petiin jo klo 20-22, mikä on minulle normaalioloissa täysin vierasta. Olin todella väsynyt joka ilta! Työhommat jätin niin ikään aamuhetkien varaan, mutta se tyyli ei sovi minulle. Minun täytyy tehdä hommani jo edellisenä iltana loppuun, tai nukun todella huonosti.
Viime viikolla olin melko kyllästynyt tähän markkinointityöhöni. Pari vuotta olen ollut innoissani ja kokenut, että tämä on minun kutsumukseni, mutta jo pitkin vuotta on ollut jonkinlaisia lopahtamisen tuntoja. Teet töitä vaikka kuinka, mutta mikään ei tunnu muuttuvan ja on, kuin et osaisi tehdä mitään oikein. Koet epäonnistuvasi päivittäin joitain harvoja valopilkkuja lukuunottamatta. Tänään oli sellainen poikkeuspäivä, mutta ymmärsinkin jo heti aamulla jättää huoleni vahvempiin käsiin. - Ihan oikeasti olen päättänyt, etten stressaa enää ikinä työasioista - tämähän on vain pieni ja vähämerkityksellinen osa elämää, eikä ansaitse pilata varsinaista elämää. Tosin kaikkihan tässä sitä varsinaista elämää taitaa olla, joka ikinen sekunti ja sen sadasosa nopeasti ohi kiitämässä. Tässä sitä vaan yritetään vangita joitain hetken tunnelmia ja koota ajatuksia omasta elämästä.
Perjantaina olin todella kiukkuinen ja harmistunut, sillä odotin, että eräs yhteistä asiaa hoitamaan luvannut olisi myös tehnyt oman osuutensa, jopa muistutin edellisenä päivänä asiasta. Mutta ei - ei toivoakaan. Arvasin, että niin käy ja päätin, että minähän en ala juosta sen tiedon perässä, mieluummin vaikka jätän sitten oman hommani hoitamatta, jos se siitä on kiinni. (No en jättänyt kuitenkaan.) Minusta se oli todella itsekästä - siis ei oma toimintani tietenkään, vaan tämän toisen. Eikä mitään pahoittelua, vaikka ilmaisin harmistumiseni selkeästi. Olen loukkaantunut, mikä on jotensakin epätyypillistä, mutta näköjään totta.
Nyt on ollut todella kylmää ulkona, oikein kunnon talvi. Tänäkin aamuna melkein 15 astetta pakkasta ja lunta maassa kosolti. Hiihtäminen ei oikein innosta, vaikka onkin periaatteessa kivaa liikuntaa. Pitkä sairastelu sai aikaan sen, että nyt harrastuskunto on todella heikko. Viime viikolla ratsastus ja tennis saivat minut melkein uuvuksiin ja välistä jäi sentään kuoroharkat, kun harjoitukset oli peruttu. Huolestuttavaa kerta kaikkiaan! Salille meno voisi taas alkaa kiinnostaa samaa tahtia kuin hartiat kireytyvät, lisäksi haluaisin laihtua noin kymmenisen kiloa näin ensi alkuun. Jotain siis tarttis tehrä, muutakin kuin pyhiä päätöksiä näppäimistön ja näytön äärellä. Siis tallennan ajatukseni vastaisuuden varalle ja poistun lukemaan alussa mainitsemaani roskaromaania.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti