Ydinjoulu on takana, se meni tänäkin vuonna taasen liian nopeasti! Juuri ja juuri ehdin mukaan sen viettoon. Tämän joulun alla olikin paljon tilanteita, joista kertyi ekstramäärä stressipisteitä. Harvoin olen ollut yhtä väsynyt, lähes lopen uupunut. Uupuneena ei saa paljon mitään aikaan, minkä saatoin hyvin todeta joulunalusviikolla. Kauppakeskuksissa ravaamista, lahjojen hankkimista, toimittamista ja lähettämistä viime tingassa. Eikö niitäkin olisi voinut hoitaa hyvissä ajoin? Tällaista kokemusta en halua enää toista kertaa. Seurauksena oli se, että aattoaamuna vedin hirsiä paljon pitempään kuin olin suunnitellut, mistä seurasi monia muita muutoksia suunnitelmiin päivän mittaan. Muutokset eivät selvästikään ilahduttaneet muuta perhettä.
Joulurauhanjulistus sentään seurattiin ajallaan ja rauhassa, hyvä niin. - Hupsis, melkein kompastuin äsken mattoon höyryävä glögilasi kädessäni! Siis valkoiseen mattoon. Onneksi vain melkein. =) Kaikki joulujutut ehdittiin kyllä kokea perinteisen kaavan mukaan - saunomista, syömistä (sisälsi kriisiaineksia), viime hetken tontun pajahommia, pukin tuloa, puheluita ja joulutoivotuksia läheisille ja sitten vaan rauhassa olemista pienen hetken ennen aattohartauteen lähtöä kirkolle. Kaikista ylevintä olisi raahustautua kirkkoon jouluaamuna, mutta tällä kertaa se siis jäi väliin. Kello soitti seitsemältä, jotta seuraisin palvelusta telkusta, mutta uni voitti, ei auttanut.
Minusta on todella mukavaa istuskella tai maata sohvalla niin, että vain kuusen kynttilät ja pari kynttelikköä luovat tunnelmaa muuten hämärään huoneeseen. Siinä voi lukea tai pohtia ihan rauhassa kaikenlaista tai vaan olla hiljaa ajattelematta mitään. Nauttia joulutunnelmasta...
Joulupäivänä ystävät soittivat ja houkuttelivat mukaansa 14 kilometrin metsävaellukselle. Olipa mukava reissu! Pieni piknik reitin keskivaiheilla ja tulet laavulla olivat retken kohokohtia. Täytyy sanoa, että jopa miniskulaarinen määrä sambucaa sopi erinomaisesti jälkiruoaksi lohileipien, kakun ja joulutorttujen päälle. Pikku pakkanen oli jäädyttänyt metsänpohjan ja taikoi pieniä jääveistoksia normaalisti mutaisesta maaperästä. Hienon näköistä!
Asutusta lähestyessämme törmäsimme kahteen motoristiin, jotka osoittautuivat asiakastuttavuuksiksi, kuinkas muuten. Tässä hommassa tuttavaverkosto on laajahko, ei mahda mitään.
Olimme lähteneet ennen puolta päivää, viivyimme reissulla kolmisen tuntia ja sitten alkoikin jo hämärtää. Päivät ovat niin lyhyitä, vaikka nythän valoisa aika alkaa jo voittaa vähitellen!
Perjantaina ajaa hurautimme vanhempiani tervehtimään. Jossain käyminen tekee aina hyvää - kun siirtty maantieteellisesti paikasta toiseen, niin jollain lailla irtautuu tästä tavanomaisesta elämänmenosta myönteisellä tavalla. Sitä vaan ihmettelee, että jos tuokin reissu olisi pitänyt tehdä hevospelillä niin kuin ennen vanhaan, niin siinäpä olisi matkattu useamman päivän. Ja olisi ollut kylmä! Auto on aika näppärä peli, niin peltihepo kuin onkin.
Mukava oli vierailla kotikonnuilla ja ihana nähdä vanhempia, vaikka vain lyhyesti poikkesimmekin. Vanhukset olivat entistä vanhempia. Toivottavasti pärjäilevät vielä. Ahdistaa ajatellakin vaihtoehtoja... Toinen täti tuli nähtyä ja toinen kuultua ovipuhelimen kautta (saunominen kesken). Yhden tädin ja kahden enon siirryttyä ajasta ikuisuuteen viimeisen vuoden aikana sitä on havahtunut siihen, että vain neljä on enää jäljellä yhdeksästä, tai oikeastaan seitsemästä, jotka olen tuntenut. Oma lukunsa on tietysti tämä supersinnittelijä-isotäti, joka täyttää heinäkuun ensimmäisenä päivän sata vuotta, jos elonpäiviä riittää sinne asti. Aikamoinen ihmisikä.
Eilen taas saunottiin. Saunominen on tosi kivaa, mutta en sentään jaksaisi löylytellä joka ilta, kuten ammunnan olympiavoittajattaremme kertoi lehdessä tekevänsä. Huh. Illalla oli hauska seurata intialaisversiota Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulosta. Sen jälkeen oli pakko alkaa katsoa vielä viimeisintä normaalifilmatisointia samaisesta teoksesta eli sitä, missä Keira Knightley esittää Elizabethiä. Olipa ihanan romanttista!
On ollut mukava levätä pitkään aamuisin. Tänä aamuna lepo loppui lyhyeen, sillä näin duunipainajaista. Niitä näen aina silloin tällöin - useimmiten loma-aikoina - ja niissä kaikki aina menee ihan poskelleen. Ihan kaikki, hyi kamalaa. Mieluummin herää kuin katselee sellaisia. Sitä ennen univalikoimaan sisältyi onneksi myös jokin hyvin romanttinen pätkä, varmaan elokuvan jälkimaininkeja.
Tänään piti poiketa alennusmyynneissä. Mikä noita miespuolisia oikein vaivaa, kun eivät jaksa innostua vaate- tai kenkäkaupoissa ravaamisesta, vaikka niille itselleen jotain hankittaisiin? Jokin perustavanlaatuinen omituisuus kerta kaikkiaan. Löytyipä sentään se, mitä pitikin ja ihme kyllä pari muutakin, mitä ei edes etsinyt.
Minua on vaivannut elohiiri parin viime päivän ajan. Harmittava hermotushäiriö! Löytyisiköhän siihen mitään toimivaa parannuskonstia? "Kun keinot loppuu niin konstit jää", sanoi entinenkin solfaopettajani Jyväskylän konservatoriosta. Huomenna on pakko mennä juoksemaan ja kuntosalilla käyminenkin tekisi eetvarttia näille joulu(k)iloille. Nähtäväksi jää ja jatkoa seurannee...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti